Olen viime aikoina kokenut suuria järkytyksiä ohjelmien parissa. Kyllä, luit oikein: ohjelmien parissa. Eläydyn vahvasti kaikkeen lukemaani ja katsomaani, joten tunteeni ovat todella vahvasti mukana – usein vähän turhankin vahvasti. Kyllä, olen se outo henkilö, joka lähtee surullisesta elokuvasta silmät ja naama punaisena ja mahdollisesti itkee vielä kotonakin… 😭
Viihdeohjelmat ja lukeminen tuovat elämääni jotain suurta; suuria tunteita ja tunnekuohuja, joita ilman en pysty elämään. Haluan heittäytyä täysillä mukaan hienoon kirjaan, elokuvaan tai sarjaan – mielestäni se on oikea tapa kunnioittaa tekijöitä, heidän osaamistaan ja omistautumistaan: omistautua katsojana/lukijana.
Omaan elämään ei tarvita extreme-juttuja, kun saa adrenaliinipiikkejä viihteestä. Tosin romantikkona toiveissani on aina kaiken itkun, hien ja verenkin vuodatuksen jälkeen Ihana Loppu – ja tämän puutteen vuoksi viime aikojen suosikkiohjelmani ovat tuottaneet järisyttävän järkytyksen… 😱
Mitä kauemmin ohjelmaa katsoo, sitä läheisemmiksi hahmot tulevat. Niinpä sarjoissa (oli kyse elokuvasarjoista, kuten Marvel-elokuvista, tai tv-sarjoista, kuten Shadowhunters) hahmot ovat erityisen tärkeitä. He ovat kuin ystäviä, läheisiä. Näiden hahmojen kanssa on elänyt surun, ilon, onnen, pettymyksen, raivon, epäonnistumisen, onnistumisen, jännityksen ja pelon hetkiä.
Vaikka hyvin tietää, että ohjelmat ovat vain ohjelmia ja hahmot vain keksittyjä, näyteltyjä, siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia? – niihin uppoutuu ja itsellä heräävät tunteet ovat hyvinkin voimakkaita ja tosia. Hyvän, tunteisiin menevän elokuvan/sarjan jälkeen täytyy käydä hetki, joskus toinenkin läpi tunnekirjoa, koota itseään ja herätä tähän omaan todellisuuteen. Ja oikein järisyttäviin kokemuksiin palaa uudelleen ja uudelleen…
Mutta nyt täytyy sanoa, että elämäni järkkyi hetkeksi liikaa kahden suosikkini parissa: Avengersien ja Shadowhuntersin. Edellisestä varmaan tietävät jotain kaikki – onhan Avengers End Gamesta kohistu jo kauan aikaa – mutta jälkimmäinen saattaa olla uusi tuttavuus monelle, luulen. Molempien katsomisesta eli näistä järkyttävistä hetkistä on vierähtänyt jo tovi, joten nyt voin kirjoittaa jo tästä ilman tuskan kyyneliä! Ehkä…
Huom: Tässä jutussa selviää joitain asioita Avengers End Gamesta ja Shadowhunters-sarjasta, etenkin 4. kauden lopusta, joten jos et ole vielä(kään) näitä nähnyt ja haluat ne katsoa, älä lue tätä juttua! Suuria spoilereita tiedossa!
Marvelin voittamattomat Avengers-sankarit: upeita taistelukohtauksia
Olemme Eepin kanssa innostuneet viimeisen vajaan vuoden aikana Avengers-maailmasta. Olemme katsoneet Iron Manit, Thorit, kaikki Avengers-elokuvat jne. Vino pino leffoja löytyy DVD-hyllystä, sillä näihin täytyy saada palata uudelleen ja uudelleen. 🤩
Itselleni erityisen rakkaita näistä ovat Thor-elokuvat ja etenkin Thor Ragnarok eli kolmas Thor-elokuva. Ja etenkin loppukohtaus kyseisestä elokuvasta (alla videolla kohdasta 2:15 alkaen) on mahtavan upean hieno ja se on katsottu vaikka kuinka moneen kertaan! Taistelu, Thor mahtavine voimineen ja se musiikki: wow! 😍
”Asgard is not a place, it never was.” 💖
”What were you the god of again?” ⚡️
Niin kuin aiemmin Taekwon-Don esittelyjutussa kerroin, näistä upeista taistelukohtauksista tulee itselleni aina mahtava, voittamaton olo. Haluaisin itse olla joku näistä sankareista, jotka taistelevat maailman ja hyvän puolesta! Ja voiko olla upeammin tehtyjä elokuvia kuin nämä Marvel-maailmaan kuuluvat – kaikesta näkee, että on käytetty roppakaupalla taitoa, näkemystä ja rahaa. Tässä toisessa pätkässä upea taistelukohtaus Avengers 2 -elokuvasta:
Eepin suosikkihahmo Avengereista on Iron Man. Itse pidän ukkosen jumalasta eli Thorista. Molempien suhteen Avengers End Game oli jotain aivan muuta kuin odotimme… 😰
Avengers End Game: eeppisiä taisteluja ja ylläreitä…
Odotimme Eepin kanssa Avengers End Gamea kuin kuuta taivaalta, niin kuin arvata saattaa. Avengers 3 -elokuva jäi jännittävään kohtaan ja muiden tavoin tiesimme saavamme eeppisen elokuvan ja taistelun. Jännitimme leffateatteriin menoa – luulen, että minä vieläpä enemmän kuin Eepi, sillä kuten sanottu, uppoudun ja haluan uppoutua toisiin maailmoihin täysillä.
Vihdoin koitti se hieno päivä, kun pääsimme elokuvateatteriin katsomaan Avengers End Gamen. Onneksi Eepi täytti jo alkuvuodesta 9 vuotta, joten hän pääsi kanssani katsomaan kyseisen elokuvan (vanhemman kanssa 3 vuotta ikärajaa nuorempi pääsee elokuviin). (Kuten aiemmassa blogipostauksessa kerroin, meillä keskustellaan paljon elokuvien maailmasta ja siitä, mikä on totta ja mikä ei.)
Elokuva täytti odotuksemme ja vähän enemmänkin: jännitystä riitti todellakin koko rahan edestä ja koko elokuva oli huikeaa katsottavaa. Mutta… elokuvassa minun ja Eepin suosikkihahmot kokivat kovia kolhuja…
Thorin kohtalo: surun murtama
Ensinnäkin, en tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun selvisi, miten mahtavalle Thorille kävi sen jälkeen, kun Thanos oli tappanut puolet ihmiskunnasta ja selvisi, etteivät sankarimme saa tilannetta muutettua. Aiemmin Thor oli kuten ukkosen jumalan odottaisi olevan: voimakkaan ja jumalaisen näköinen.
”He looks like a pirate made a baby with an angel”
Kohtaus löytyy myös YouTubesta.
Epäuskoisena katsoin entisen merirosvo-enkelin muuttuneen, no, miten tämän nyt sanoisi, kaljaa kittaavaksi jonneksi, kuten Eepi asian ilmaisi… Hänelle häviö oli liian suuri. Toisaalta, jälkikäteen ajateltuna tarina on hieno: vaikka Thor on muuttunut, hän ei ole menettänyt voimiaan ja End Gamen lopussa hän taistelee jälleen Thanosin kanssa. Muistutus meille siitä, että ulkonäkö ei kerro sisäisestä voimasta mitään. Samoin se muistuttaa meitä siitä, että vaikka elämässä tapahtuisi kauheita asioita, on niistä mahdollista selvitä. Vaikka välillä elämä näyttäisi menettäneen merkityksensä ja kestäisi kauankin toipua jostain asiasta, aina voi päästä takaisin ylös.
Thorin ulkonäöstä ja sen muuttumisesta elokuvasta toiseen on muuten tehty hieno videokooste 🤩:
Suosikkihahmon kuolema…
Tuosta Thorin muutoksesta siis pystyi jotenkin pääsemään yli ja ympäri, mutta… Jotain vielä Kamalampaa tapahtui… Elokuvan lopussa Eepin suosikkihahmo Iron Man eli Tony Stark (jota näyttelee mahtava Robert Downey Jr.) kuolee… Tämä oli suuri kolaus sekä Eepille että minulle. Täytyy myöntää, että itkin elokuvissa niin paljon, että sekä silmälasini että 3D-lasit menivät huuruun… 😭
Elokuvan jälkeen olimme molemmat täysin puulla päähän lyötyjä: kuinka hahmo, joka on ollut Marvel-elokuvissa lähes kymmenen vuoden ajan ja joka on yksi elokuvien kantavia voimia, voidaan tappaa? Keskustelimme tästä aiheesta monena päivänä, aina yhtä järkyttyneinä.
Myöhemmin olen lukenut esimerkiksi Instagramista Iron Man -fanien tarinoita, joissa he kertovat viettäneen nuoruutensa Iron Man -elokuvien parissa. He ovat kasvaneet aikuisuuteen Iron Mania seuraten ja järkyttyivät totaalisesti hahmon häviämisestä. Toisaalta on hyvä käydä läpi näitä menetyksen tunteita elokuvien kautta, mutta tällaisen ikonisen hahmon suhteen loppu oli vähän turhan karu.
Shadowhunters: loppuiko kaikki hyvin?
Shadowhunters-sarjaa aloin katsomaan aikanaan, koska Netflix sitä jatkuvasti minulle suositteli. Ajattelin, että katsotaan sitten eka jakso, josko se vaikka sattuisi olemaan hyvä. Ja sattuihan se! Jäin nimittäin heti koukkuun ja ahmin ensimmäisen kauden, joka silloin oli saatavilla, melkoista vauhtia… Tiedättehän te: unettomia öitä jne… 🙈 (Välihuomautus: tätä sarjaa ei Eepi ole saanut, eikä onneksi halunnutkaan katsoa – tämä on vielä liian jännittävä.)
Tässä vaiheessa sivuhuomautus: juu, kyllä, sarja on yleensä suunnattu nuorille ja päähenkilöt ovat alle 20-vuotiaita. Mutta eihän tällaista romanttista fantasiaa ole tarjolla esimerkiksi 40-vuotiailla päähenkilöillä! Katson siis näitä, jos ovat vain hyvin tehtyjä – ja tämä sarja on tehty mielestäni viimeisen päälle hyvin.
Shadowhunters sijoittuu varjomaailmaan, jota tavalliset ihmiset eivät voi nähdä. Tässä varjomaailmassa elävät kaikki legendaariset hahmot: vampyyrit, velhot, ihmissudet, seeliekeijut, demonit jne. Varjometsästäjät elävät molemmissa maailmoissa suojellen ihmisiä varjomaailman olennoilta.
Sarjan päähahmo Clary viettää ensimmäisessä jaksossa 18-vuotissyntymäpäiviään, jolloin alkaa tapahtua kummallisia asioita: Clary joutuu yhtäkkiä kosketuksiin varjomaailman kanssa, josta hän ei tiedä entuudestaan mitään. Hiljalleen paljastuu, että Claryn äiti ei ole kertonut totuutta itsestään ja Clarystä: he molemmat ovat varjometsästäjiä.
Ensikosketuksen varjomaailmaan Clary saa törmäämällä Chase-nimiseen varjometsästäjään, joka on peloton soturi ja varjomaailman legenda. Claryn ja Chasen välillä kipinöi ja sarja kertoo seikkailujen ja taisteluiden lomassa heidän tarinansa, joka ei ole vailla mutkia…
Karmivia juonenkäänteitä
Itse asiassa, jo ensimmäisen kauden loppujaksoissa tapahtumat ovat sellaisia, että kuohahdin ja meinasi jäädä sarjan katsominen siihen (”pitäkää tunkkinne!”)… Nimittäin Claryn isä sanoo Claryn ja Chasen – tämän ihanan orastavan parin – olevan sisaruksia! Kyllä kuulkaa meinasi kauko-ohjaimet ja telkkari saada kyytiä tuossa vaiheessa! 🤬
Onneksi sarja on tehty kirjojen pohjalta, joten googlettamalla selvisi, että asiat eivät ole onneksi niin huonosti, miltä näytti… Myöhemmin selvisi, että Claryn isä syystä tai toisesta valehteli ja halusi vain sekoittaa näiden nuorten päät. Onko karmivampaa!
Jos en olisi saanut selville asioiden todellista laitaa, olisi sarja jäänyt siihen – ei tuollaisia juonenkäänteitä kerta kaikkiaan saa laittaa herkille ihmisille vastaan! Mutta onneksi osoittautui, että piti vain kestää joitakin jaksoja tätä kamalaa vaihetta ja lopulta asiat alkoivat taas selvetä. Täytyy sanoa, että tuo oli kamalaa aikaa…
Shadowhunters-sarjaa tehtiin lopulta vain kolmen kauden verran – enemmän piti tulla, mutta ilmeisesti sarja oli niin kallis tehdä, että se lopetettiin siksi. Katsojia ja faneja sarjalla riittää (muitakin kuin minä 😆), joten se ei voi syynä olla.
Täytyy sanoa, että kaikista kausista ensimmäinen oli paras. Siinä oli mahtavien taistelujen lisäksi romantiikkaa. 😍 Vaikka kolmannella kaudella Clary ja Chase ovat pariskunta, heidän välistä suhdettaan ei kauheasti näytetä – enemmänkin näytetään toista ihanaa paria, Magnusta ja Alecia.
Unohdus… ja muistaminen?
Mutta siihen karmivaan Shadowhunters-sarjan päätösjaksoon (viimeinen jakso tuosta 3B:stä, josta edellä traileri)… Jakso oli todella mahtava ja täynnä eeppisiä taisteluita ja muuta hauskaa, mutta ihan loppupuolella tapahtui jotain, mikä musersi… Enkelit tuohtuvat Claryyn ja hän menettää riimunsa ja kykynsä nähdä varjomaailma (the sight). Samalla hän unohtaa kaiken varjomaailmaan liittyvän! Chase ikävöi ja muistelee rakastaan, mutta Clary ei muista häntä lainkaan – hänelle jäi vain jotain outoja tunnelmamuistoja, joita hän maalaa tauluihinsa. 💔😭😭😭😭😭
Kunnes eräänä päivänä Chase on jälleen kerran Claryn taidenäyttelyssä – varjomaailman puolella lumottuna, jotte Clary näkisi häntä – ja yhtäkkiä Clary näkeekin hänet. Chase juoksee pois Clary perässä. Clary kysyy, eikö hän tunne miestä jostain ja sanoo nimen Chase. Clary koskee Chasen riimuihin kysyen, mitä ne ovat. He katsovat toisiaan, Chase kyynelsilmin hymyillen epäuskoisesti ja siihen sarja päättyy! 😭😭😭😭😭
Kun näin tuon ensimmäistä kertaa, en tiennyt miten olisin ja mitä tekisin. Eihän tuollaista loppua kerta kaikkiaan voi tehdä! Sarja, jonka rakkain anti on ollut nämä kaksi ihanaa ja heidän tarinansa ja sitten heille tehdään noin! Sanat ei riitä kertomaan, millaisia tunteita tuo loppu sai aikaan. Toki ihan loppukohtauksesta voi saada sellaisen vaikutelman, että loppu on hyvin ja kaikki hyvin. Mutta sekä Clary ja Chase että me katsojat olisimme todellakin ansainneet sen oikeasti hyvän lopun! Voisin jatkaa tätä tuohtunutta tekstiä maailman tappiin, mutta lopetetaanpa vaikka tähän… Tässä Claryn ja Chasen tarina lyhennettynä 5 minuuttiin:
Erityisherkän ylireagointia sarjoihin?
Onkohan meitä muita, joihin sarjat ja elokuvat vaikuttavat näin rankasti? Kuten yllä mainitsin, esimerkiksi Shadowhunters meinasi jäädä kesken karmivien juonikäänteiden takia – ja olisi jäänytkin, jos en olisi päässyt googlettamaan kirjoista asian todellista laitaa. Ja oikeasti on olemassa monta sarjaa, joihin olen pottuuntunut ja jättänyt. 🤬
Muistan nuoruudestani yhden suosikkisarjan katsomisen jääneen siksi, koska erään tuotantokauden viimeinen jakso loppui karmivaan tilanteesee, jossa ei tiedetty onko eräs päähenkilöistä elossakaan! En millään saa päähäni kyseisen sarjan nimeä tai mistä se kertoi. Muistan vain sen hetken: yksi sarjan hahmoista oli vaikeassa leikkauksessa, josta ei tiedetty selviääkö hän, ja tämä viimeinen jakso loppui kohtaan, jossa tohtori tulee sanomaan miten leikkaus meni. Näytetään tohtorin kasvoja, joista ei voi kertoa lainkaan lopputulosta ja siinäpä se: odotetaanpas puoli vuotta, että päästään kuulemaan miten kävi! 😱
Tuohduin tuosta niin paljon, etten katsonut kyseistä sarjaa enää ikinä. Ilmeisesti tuohduin niin paljon, etten enää saa edes päähäni kyseisen sarjan nimeä tai paljon muutakaan siitä. Ainoa mitä muistan sarjasta, on tuo hetki ja suuttumukseni. ”Pitäkää tunkkinne! En katso enää koskaan!” 🤬 Enkä katsonut.
Sattuuko joku muu tietämään kyseisen sarjan…? Ehkä tilanne jäi jollekulle muullekin mieleen?
Samoin on käynyt joillekin muillekin sarjoille. Esimerkiksi Sydämen asialla -sarjan katsomisen lopetin erään pariskunnan puolison kuoltua traagisesti (sarjaa katsoneet varmaan muistavat). En katsonut kyseistä sarjaa vuosikausiin. Jossain vaiheessa katsoin myöhempiä tuotantokausia, mutta en halua nähdä tuota kamalaa kautta enää. Ja jotenkin se suurin into sarjasta loppui tuohon kamaluuteen.
Vinkkinä siis käsikirjoittajille: älkää jättäkö katsojia liian suureen jännitykseen tuotantokausien välissä! Se karkottaa meitä herkempiä ihmisiä!
💘 🌟 💥 Joka tapauksessa, mieleenjääviä ja koskettavia hetkiä viihteen parissa kaikille! 💥 🌟 💘
PS: Erityisherkkyys
Nämä asiat saattavat johtua erityisherkkyydestäni: eläydyn niin vahvasti näkemääni, että tunteet vaikuttavat syvästi ja niistä on vaikea päästä eroon. Jostain syystä minulla tämä näkyy etenkin sarjoissa ja elokuvissa, joissa käytetään taitavasti musiikkia. Joskus olen törmännyt sarjoihin tai elokuviin, joista on puuttunut musiikki jopa kokonaan. Nämä ovat tuntuneet latteilta ja haukottavilta, vaikka olisivat muuten kuinka hyvin tahansa tehtyjä. Nimenomaan musiikki vaikuttaa minulla vahvasti tunteisiin.
PPS: Pitkästä aikaa blogin äärellä…
Nyt on mennyt edellisestä blogipostauksesta todella kauan, peräti kuukausi… Olen pahoillani. Tässä on ollut monenlaista puuhaa. Mm. Koikkela Kustannuksen ensimmäisen romaani julkistettiin 22.5. ja kirjan ympärillä on riittänyt puuhaa. Riipaisevan rakkaustarinan on kirjoittanut siskoni Anne-Riikka Hanhela. Minä hoidin mm. taittoversion ja kansisuunnittelun. Käykäähän tutustumassa lisää Koikkelan nettisivuilla. Olen päivittänyt muutenkin Koikkela Kustannuksen sivuja, joten kannattaa tutustella niihin.
Sain vihdoin ensimmäisen version Visit Siikajoki -sivustosta ulos – tätä projektia olen tehnyt kuin Iisakin kirkkoa, vuoden ajan. (Toki en päätyönä, vaan aina, kun on ollut aikaa muulta.) Käykäähän katsomassa sivustoa – paljon on vielä tekemättä ja kesken, mutta kaikki palaute on tervetullutta!
   |
